Anttila, Elias

(1915 – 1996)

Anttila oli lahjakas mutta taiteellista koulutusta vaille jäänyt kuvanveistäjä. Hän ansaitsi leipänsä pääosin muilla töillä mutta on tuottanut monia kauniita muistomerkkejä ja muita julkisia töitä.
Elias Anttila syntyi 11.4.1915 Kojonmaan Anttilassa. Hän oli todellisia vanhoja saviseutulaisia. Isä ja äiti viljelivät Anttilan torpan 10 peltohehtaaria; metsää oli saman verran. Elämä oli vaatimatonta ja Eliaksen tie taiteilijaksi kivinen ja kaita. Hänellä olisi ollut kykyjä ja lahjoja päätoimiseksi taiteilijaksi, mutta olosuhteet Loimaallakin olivat sellaiset, että taiteen tielle antautuminen ei ollut mahdollista. Taide oli kuitenkin äärimmäisen tärkeä, yksi punainen lanka elämässä alusta loppuun saakka.

Elias oli perheen 9. lapsi ja kuopus. Hänen ollessaan 3 vuoden ikäinen äiti kuoli espanjantautiin vuonna 1918. Se oli traumaattinen kokemus, josta poika ei koskaan selvinnyt. Isä ei mennyt uudestaan naimisiin; vanhin tytär otti äidin roolin vain 10-vuotiaana. Elias lähetettiin kouluun 8-vuotiaana. Opettaja hämmästyi kun Elias osasi lukea – sisko oli opettanut. Koulu oli pojalle helppoa, ja opettaja tuli isälle puhumaan että Elias on saatava oppikouluun tai taidekoulutuksen tielle. Tästä ei hyvää seurannut: isä ei uskaltanut ottaa kantaa, ja kun veljet tulivat kotiin, sai Elias selkäsaunan. ”Isää ei saa sellaisella ajatuksella kiusata.”

Elias työskenteli yhden veljensä palkkalistoilla, myöhemmin toisen veljen kanssa Ferrarialla ankkurintekijänä. Myös armeijassa Elias viihtyi hyvin ja hänellä oli mahdollisuus jäädä vakituisesti armeijaan. Sitä hän ei kuitenkaan tuntenut omakseen. Bussimatkalla kasarmilta kotiin tuli pysähdys Shellin huoltoasemalla moottorin jäähdyttäjän takia; Eliaksen nähdessään aseman pitäjä sanoi ”jaaha, tuutkin sitten huomenna meille töihin”. Kesän 1937 viikonloppuna oli nimittäin Loimaalla suuri maatalousnäyttely, ja Eliasta tarvittiin ruuhka-apulaiseksi. Hänestä tehtiin vakituinen työntekijä heti. Näin alkoi 30 vuoden ura Shell-ketjun palveluksessa. Huoltamoa vastapäätä rautatien varressa oli kahvila, missä tuleva vaimo Ida oli töissä. Pari astui avioon 1939.

II maailmansodan aikana Elias ei joutunut rintamalle vaan hänet komennettiin bensanjakelutehtäviin armeijan liikenteen palvelukseen Lapissa. (Loimaalta oli yhden miehen lähdettävä Rovaniemen Shelliin – ja pitkän tikun vedossa Elias sai lyhimmän.) Esikoinen teki tuloaan kotikaupungissa, ja sitten tapahtui onnettomuus: Elias jäi puristuksiin kuorma-auton ja bensanjakelumittarin väliin. (Tutkijat selvittivät, että tilaa oli 8 senttiä). Eliaksen selkäranka vioittui 5 kohtaa erittäin pahoin. Hän kuitenkin selvisi ja käytti hankalaa ja raskasta rautatukiliiviä 26 ½ vuotta ollessaan huoltoasemalla töissä.

Ensimmäinen Elias Anttilan signeeraama työ on vuodelta 1950, kipsityö uuninseinässä Kojonmaalla; se esittää Eliaksen isää ja äitiä. Savityöt ulkosalla hävitti pakkanen. Elias oli myös luonnonsuojelija: hän hoiti ja huolsi puita tontilla, ja niitä oli kauheata kaataa.

Taiteilijan lempiaiheita olivat ilves, metso (yleensä linnut) sekä karhu. 1960-luvun puolessavälissä rakennettiin Lemminkäisenkadun omakotitalon pihalle ulkorakennus, johon saatiin ateljee ja työtilat; Elias puolittain asui siellä. Taiteilijalle erityisen mieluisa oli veistos Loimaan Karhu. Päätyönään hän piti kuitenkin Vesikosken Sähkölaitoksen tilaamaa Onkipoikaa, joka oli ensimmäinen varsinainen julkinen taidehankinta Loimaalla, 5.7.1962 juhlallisesti paljastettu.

Pääosan Elias Anttilan tuotannosta on perikunta lahjoittanut Loimaan kaupungille. Töistä mainittakoon 1973 kaupungintalolle hankittu Loimaan Ilves ja pronssipatsas Väino Kolkkalasta (synt. Kulo), joka oli Eliaksen naapureita Kojonkulmalta (työ nyt Hirvikosken kirjastossa). Reliefi Unohdettujen vainajien muistomerkki (toiselta nimeltään Rukoileva enkeli) sijaitsee hautuumaalla. Vesikosken Sähkölaitokselle tilattiin toinenkin työ, Kisailevat karhunpennut, jolle Elias antoi myös nimen Voimalinja. Entisen kaupunginkirkon muistolaatta sijaitsee Loimaan keskuspuistossa. Ympäristötaiteilijana Eliaksella oli tapana tehdä Shellin kulmaan karhulumiveistos useana talvena.

Elias teki paljon tilaustöitä; muistomerkkejä sijaitsee ympäri Suomen, mm. papeista ja lääkäreistä, sekä Aleksis Kivestä. Veistokset olivat näköistöitä, kuten Eino Leinon rintakuva. Monipuolinen tuotanto käsittää myös mitaleja ja lipun; aikaa muuhun tekniikkaan kuin veistoon kuitenkaan ei paljon jäänyt. Taiteilija oli myös äärimmäisen innostunut runojen lausuja, repertuaarissaan yli 50 runoa ja plakkarissa yli 400 tilaisuutta. Syvästi uskonnollinen mies kävi 7 vuotta joka sunnuntai kirkossa (tunnollisemmin kuin yksikään pappi).

Elias oli Loimaan Taiteen Ystävät ry:n perustajajäsen 1948. Hän ei halunnut johtotehtäviin, mutta talkoissa mies aina nähtiin. Anttilan valtteja olivat selkeä luonnonlahjakkuus, muototaju ja käden taidot. Hänen työnsä edustavat rehellistä ja konstailematonta suomalaista perustaidetta.

Kirjallisuutta: Jorma Kopu, Eliaksen elämäntaipaleelta. Saviseudun joulu 1995.

Elias Anttila, Eino Vuoren muotokuva, 1968